Koneturvallisuuden standardisoinnin historiaa ja perusteita

Taustaa

Nykyisten koneturvallisuusstandardien perusta on vuonna 1989 julkaistussa silloisen EY:n alkuperäisessä konedirektiivissä 89/392/ETY, joka toimi yhteisten eurooppalaisten (CEN ja CENELEC) koneturvallisuusstandardien laadinnan alkuunpanijana. CENin ensimmäiset konedirektiiviin liittyviä standardeja laatineet komiteat perustettiin jo vuonna 1985 konediretiivin ensimmäisen version valmistelun alkaessa. Konedirektiiviin liittyviä koneturvallisuuden standardeja laativia CENin ja CENELECin teknisiä komiteoita on nykyisin yli 50 ja ne ovat laatineet n. 700 erillistä standardia (ks. Komiteat ja laajuus).

Hiukan laajemmassa merkityksessä koneturvallisuuden standardeihin luetaan myös kuuluviksi hissien turvallisuuteen (hissidirektiiviin 95/16/EY) ja räjähdysvaarallisissa ilmaseoksissa käytettäviin koneisiin ja muihin laitteisiin (ATEX-direktiiviin 94/9/EY) liittyvät turvallisuusstandardit.

Sittemmin Euroopassa EU- ja ETA-maiden yhdessä laatimat koneturvallisuuden perusstandardit (A- ja B-tyypin standardit) ja niissä määritellyt turvallisuusperiaatteet ja vaatimukset ovat saavuttaneet kansainvälisesti tunnustetun aseman ja pääosa koneturvallisuuden perusstandardista on julkaistu samansisältöisinä kansainvälisinä ISO- tai IEC-standardeina sekä eurooppalaisina EN-standardeina.

Koneturvallisuuden perusstandardien tärkeää merkitystä kansainvälisessä koneiden kaupassa kuvaa se, että turvallisuussuunnittelun perusteet esittävä ISO 12100:2010, joka vastaa eurooppalaista standardia SFS-EN ISO 12100:2010, on vahvistettu kansalliseksi standardiksi nykyisin mm. USA:ssa, Kiinassa, Koreassa ja Malesiassa.

Miksi eurooppalaisia standardeja?

Eurooppalainen standardisointi edustaa alueellista standardisointia, jossa kansalliset (nykyisin EU/ETA-maiden) standardisointijärjestöt toimivat yhteistyössä. Eurooppalainen standardisointi on ollut olennainen työkalu EU:n sisämarkkinoiden käytännön toteuttamisessa – yhteiset markkinat eivät yksikertaisesti voisi toimia ilman yhteisiä standardeja.

Eurooppalaiseen standardisointi liittyviä periaatteita tai ominaispiirteitä ovat:

• Eurooppalaiset standardit on pakko vahvistaa kansallisiksi standardeiksi kaikissa CEN/CENELEC/ETSI –jäsenmaissa (EU, Norja, Sveitsi, Islanti) ja samalla niistä poikkeavat kansalliset standardit on kumottava
• Huomattava osa standardeista (jopa lähes 50 % CENin osalta) liittyy EU-säädöksiin (käytännössä tuotesäädöksiin); ts. tällaiset standardit laaditaan EU:n komission ja EFTA:n toimeksiannosta (ks. yhdenmukaistetut standardit).
• Eurooppalaiset standardisointijärjestöt pyrkivät ensisijassa vahvistamaan kansainvälisiä standardeja sellaisenaan EN-standardeiksi tai laatimaan niitä yhteistyössä kansainvälisten standardisointijärjestöjen kanssa.
• Standardit ovat pääsääntöisesti kuitenkin vapaaehtoisia (ks. suhde lainsäädäntöön).

Eurooppalaiset standardit ovat EU:ssa yksi teollisuuspolitiikan ja sisämarkkinapolitiikan toteuttamisväline. Erikseen sovituilla alueilla vapaaehtoiset standardit antavat sekä markkinoiden ja lainsäätäjän hyväksymän tulkinnan lainsäädännössä esitettäville ylätason vaatimuksille ja tällaiset standardit poistavat tarpeen esittää säädöksissä yksityiskohtaisia teknisiä vaatimuksia.

Standardeilla voidaan jonkin verran poistaa tarvetta yksityiskohtaiseen lainsäädännön avulla annettavaan säätelyyn. Standardisointi onkin tunnustettu EU:ssa yhdeksi välineeksi poistaa turhaa pakottavaa säätelyä (EU:n kilpailukyvyn lisääminen pykäläviidakkoa karsimalla) – säädöksissä esitettävien yksityiskohtaisten teknisten vaatimusten sijasta markkinoiden toimijat päättävät keskenään sovellettavista yksityiskohdista. Teknisiä yksityiskohtia ei tällöin laadita poliittisen päätöksenteon keinoilla vaan asiantuntemukseen perustuen yksityisoikeudellisissa eurooppalaisissa standardisointijärjestöissä tai yhteistyössä kansainvälisten standardisointijärjestöjen kanssa.

Eurooppalaisen standardisoinnin periaatteet takaavat sen, että myös EU-säädöksiin liittymättömät standardit harmonisoidaan EU/ETA-alueella vähitellen ja puhtaasti kansallisten standardien määrä vähenee koko ajan. Esimerkiksi metalliteollisuuden alueella on 1990-luvun alun jälkeen puhtaasti kansallisten SFS-standardien laadinta loppunut käytännössä kokonaan ja nykyisin osallistutaan aktiivisesti EN- ja ISO-standardien laadintatyöhön.

Riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuva suunnittelukäytäntö

Riskin arvioinnin perusteella suoritettava päätöksenteko on yleistynyt useilla eri yhteiskunnan alueilla. Se on otettu laajasti käyttöön paitsi tuotteiden turvallisuusominaisuuksien (tuotteen suunnittelupäätökset) myös niiden käytön turvallisuuden (työvälineiden turvallista käyttöä koskevat päätökset työpaikalla) arvioinnissa ja sitä seuraavassa päätöksenteossa.

Tätä lähestymistapaa on osaltaan edistänyt EU:n yhteisölainsäädäntö, joka EU:n sisämarkkinoiden myötä on harmonisoinut laajasti tuotteiden turvallisuutta koskevia kysymyksiä soveltaen turvallisuusriskien hallinnassa riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuvaa toimintamallia.

Riskin arviointiin ja sitä seuraavaan riskin pienentämiseen perustuva turvallisuusajattelu on tullut myös eurooppalaisiin ja kansainvälisiin EN-, ISO- ja IEC-standardeihin. Tuotekohtaiset turvallisuusstandardit kaikilla tuotesektoreilla laaditaan nykyisin riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuvaa lähestymistapaa noudattaen. Tämä lähetymistapa kuvataan turvallisuusstandardien laadintaa käsittelevässä ISO/IEC Oppaassa 51 (Safety aspects — Guidelines for their inclusion in standards).

Konedirektiivi edellyttää suunnittelijalta koneen turvallisuuden varmistamista sen elinkaaren kaikissa vaiheissa koneen rakentamisesta tarvittaessa hävittämiseen asti. Suunnittelijan tehtävänä on aluksi tunnistaa koneeseen liittyvät vaarat ja niitä vastaavat konedirektiiviin liitteen I olennaiset terveys- ja turvallisuusvaatimukset. Tämän jälkeen kone on suunniteltava riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuvaa suunnittelukäytäntöä soveltaen.

Koneturvallisuuden standardit nojaavat juuri tähän riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuvaan suunnittelukäytäntöön, jossa riskin arvioinnin ja sitä seuraavan riskin pienentämisen iteraatiota on jatkettava, kunnes riittävä turvallisuus on saavutettu. Se mikä on ”riittävää” määräytyy sen mukaan, mitä teknisistä keinoja on yleisesti käytettävissä ottaen huomioon paitsi tekniikan taso (state of the art) myös myös kustannukset ja keinojen sopivuus kyseessä olevassa koneessa tai tilanteessa. Yleensä juuri turvallisuusstandardeissa esitettävien ratkaisujen katsotaan heijastavat käytettävissä olevaa tekniikan tasoa.

Itse konedirektiivissä (liite I) tästä suunnittelukäytännöstä esitetään vain ylätason periaatteet. Suunnittelukäytännön yksityiskohtaisemmat periaatteet esitetään koneturvallisuuden perusstandardissa SFS-EN ISO 12100 (Yleiset suunnitteluperiaatteet, riskin arviointi ja riskin pienentäminen) sekä sen soveltamista tukevassa teknisessä raportissa SFS-ISO/TR 14121-2 (”riskin arvioinnin opastusta ja esimerkkejä”).

Konekohtaisia turvallisuustandardeja (C-tyypin standardit) laadittaessa riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuvan lähestymistavan avulla pyritään puolestaan yksityiskohtaisiin teknisiin vaatimuksiin, joita noudattamalla vastaavat konedirektiivissä esitettävät olennaiset terveys- ja turvallisuusvaatimukset voisivat tulla täyttyneiksi.