1. Historiaa ja perusteita

Koneturvallisuuden standardeilla tarkoitetaan koneiden sekä niissä olevien järjestelmien, laitteiden ja toisinaan myös komponenttien turvallisuuskysymyksiä käsitteleviä standardeja. Koneturvallisuuden standardit liittyvät tyypillisesti koneiden suunnitteluvaiheessa sovellettavissa oleviin kysymyksiin, mutta voivat toisinaan käsitellä myös koneen elinkaaren muissa vaiheissa sovellettavissa olevia aiheita. Koneet voivat olla joko kuluttajatuotteita tai tuotantovälineitä, kädessä pidettäviä tai laajoja konelinjoja, kiinteästi asennettuja tai liikkuvia koneita. Euroopan unionissa koneilla tarkoitetaan yleensä konedirektiivin 2006/42/EY soveltamisalaan kuuluvia tuotteita, jotka nekään eivät rajoitu pelkästään sellaisiin tuotteisiin, joita arkikielessä aina kutsuttaisiin varsinaisesti koneiksi.

Yleistä

Nykyisten koneturvallisuusstandardien perusta on vuonna 1989 julkaistussa silloisen EY:n alkuperäisessä konedirektiivissä 89/392/ETY, joka toimi yhteisten eurooppalaisten (CEN ja CENELEC) koneturvallisuusstandardien laadinnan alkuunpanijana. CENin ensimmäiset konedirektiiviin liittyviä standardeja laatineet komiteat perustettiin jo vuonna 1985 konediretiivin ensimmäisen version valmistelun alkaessa. Konedirektiiviin liittyviä koneturvallisuuden standardeja laativia CENin ja CENELECin teknisiä komiteoita on nykyisin yli 50 ja ne ovat laatineet n. 700 erillistä standardia (ks. Komiteat ja laajuus) .

Hiukan laajemmassa merkityksessä koneturvallisuuden standardeihin luetaan myös kuuluviksi hissien turvallisuuteen (hissidirektiiviin 95/16/EY) ja räjähdysvaarallisissa ilmaseoksissa käytettäviin koneisiin ja muihin laitteisiin (ATEX-direktiiviin 94/9/EY) liittyvät turvallisuusstandardit.

Sittemmin Euroopassa EU- ja ETA-maiden yhdessä laatimat koneturvallisuuden perusstandardit (A- ja B-tyypin standardit, ks. Standardien hierarkia) ja niissä määritellyt turvallisuusperiaatteet ja vaatimukset ovat saavuttaneet kansainvälisesti tunnustetun aseman ja pääosa koneturvallisuuden perusstandardista on julkaistu samansisältöisinä kansainvälisinä ISO- tai IEC-standardeina sekä eurooppalaisina EN-standardeina.

Koneturvallisuuden perusstandardien (A- ja B-tyypin standardit) tärkeää merkitystä kansainvälisessä koneiden kaupassa kuvaa se, että turvallisuussuunnittelun perusteet esittävä ISO 12100:2010, joka vastaa eurooppalaista standardia EN ISO 12100:2010 on vahvistettu kansalliseksi standardiksi nykyisin mm. USA:ssa, Kiinassa, Koreassa ja Malesiassa.

Miksi eurooppalaisia standardeja?

Eurooppalainen standardisointi edustaa alueellista standardisointia, jossa kansalliset (nykyisin EU/ETA-maiden) standardisointijärjestöt toimivat yhteistyössä. Eurooppalainen standardisointi on ollut olennainen työkalu EU:n sisämarkkinoiden käytännön toteuttamisessa – yhteiset markkinat eivät yksikertaisesti voisi toimia ilman yhteisiä standardeja.

Eurooppalaiseen standardisointi liittyviä periaatteita tai ominaispiirteitä ovat:

Eurooppalaiset standardit on pakko vahvistaa kansallisiksi standardeiksi kaikissa CEN/CENELEC/ETSI –jäsenmaissa (EU, Norja, Sveitsi, Islanti) ja samalla niistä poikkeavat kansalliset standardit on kumottava

Huomattava osa standardeista (jopa lähes 50 % CENin osalta) liittyy EU-säädöksiin (käytännössä tuotesäädöksiin); ts. tällaiset standardit laaditaan EU:n komission ja EFTA:n toimeksiannosta (ks. Yhdenmukaistetut standardit).

Eurooppalaiset standardisointijärjestöt pyrkivät ensisijassa vahvistamaan kansainvälisiä standardeja sellaisenaan EN-standardeiksi tai laatimaan niitä yhteistyössä kansainvälisten standardisointijärjestöjen kanssa.

Standardit ovat pääsääntöisesti kuitenkin vapaaehtoisia (ks. Suhde lainsäädäntöön).

Eurooppalaiset standardit ovat EU:ssa yksi teollisuuspolitiikan ja sisämarkkinapolitiikan toteuttamisväline. Erikseen sovituilla alueilla vapaaehtoiset standardit antavat sekä markkinoiden ja lainsäätäjän hyväksymän tulkinnan lainsäädännössä esitettäville ylätason vaatimuksille ja tällaiset standardit poistavat tarpeen esittää säädöksissä yksityiskohtaisia teknisiä vaatimuksia.

Standardeilla voidaan jonkin verran poistaa tarvetta yksityiskohtaiseen lainsäädännön avulla annettavaan säätelyyn. Standardisointi onkin tunnustettu EU:ssa yhdeksi välineeksi poistaa turhaa pakottavaa säätelyä (EU:n kilpailukyvyn lisääminen pykäläviidakkoa karsimalla) – säädöksissä esitettävien yksityiskohtaisten teknisten vaatimusten sijasta markkinoiden toimijat päättävät keskenään sovellettavista yksityiskohdista. Teknisiä yksityiskohtia ei tällöin laadita poliittisen päätöksenteon keinoilla vaan asiantuntemukseen perustuen yksityisoikeudellisissa eurooppalaisissa standardisointijärjestöissä tai yhteistyössä kansainvälisten standardisointijärjestöjen kanssa.

Eurooppalaisen standardisoinnin periaatteet takaavat sen, että myös EU-säädöksiin liittymättömät standardit harmonisoidaan EU/ETA-alueella vähitellen ja puhtaasti kansallisten standardien määrä vähenee koko ajan. Esimerkiksi metalliteollisuuden alueella on 1990-luvun alun jälkeen puhtaasti kansallisten SFS-standardien laadinta loppunut käytännössä kokonaan ja nykyisin osallistutaan aktiivisesti EN- ja ISO-standardien laadintatyöhön.

Riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuva suunnittelukäytäntö

Riskin arvioinnin perusteella suoritettava päätöksenteko on yleistynyt useilla eri yhteiskunnan alueilla. Se on otettu laajasti käyttöön paitsi tuotteiden turvallisuusominaisuuksien (tuotteen suunnittelupäätökset) myös niiden käytön turvallisuuden (työvälineiden turvallista käyttöä koskevat päätökset työpaikalla) arvioinnissa ja sitä seuraavassa päätöksenteossa.

Tätä lähestymistapaa on osaltaan edistänyt EU:n yhteisölainsäädäntö, joka EU:n sisämarkkinoiden myötä on harmonisoinut laajasti tuotteiden turvallisuutta koskevia kysymyksiä soveltaen turvallisuusriskien hallinnassa riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuvaa toimintamallia.

Riskin arviointiin ja sitä seuraavaan riskin pienentämiseen perustuva turvallisuusajattelu on tullut myös eurooppalaisiin ja kansainvälisiin EN-, ISO- ja IEC-standardeihin. Tuotekohtaiset turvallisuusstandardit kaikilla tuotesektoreilla laaditaan nykyisin riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuvaa lähestymistapaa noudattaen. Tämä lähetymistapa kuvataan turvallisuusstandardien laadintaa käsittelevässä ISO/IEC Opaassa 51 (ISO/IEC Guide 51:1999 Safety aspects — Guidelines for their inclusion in standards).

Kuva 1.1 — Riskin arviointi ja sen vaiheet sekä riskin arvioinnin ja riskin pienentämisen iteratiivisuus

Konedirektiivi edellyttää suunnittelijalta koneen turvallisuuden varmistamista sen elinkaaren kaikissa vaiheissa koneen rakentamisesta tarvittaessa hävittämiseen asti. Suunnittelijan tehtävänä on aluksi tunnistaa koneeseen liittyvät vaarat ja niitä vastaavat konedirektiiviin liittteen I olennaiset terveys- ja turvallisuusvaatimukset. Tämän jälkeen kone on suunniteltava riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuvaa suunnittelukäytäntöä soveltaen.

Koneturvallisuuden standardit nojaavat juuri tähän riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuvaan suunnittelukäytäntöön, jossa riskin arvioinnin ja sitä seuraavan riskin pienentämisen iteraatiota on jatkettava, kunnes riittävä turvallisuus on saavutettu. Se mikä on "riittävää" määräytyy sen mukaan, mitä teknisistä keinoja on yleisesti käytettävissä ottaen huomioon paitsi tekniikan taso (state of the art) myös myös kustannukset ja keinojen sopivuus kyseessä olevassa koneessa tai tilanteessa. Yleensä juuri turvallisuusstandardeissa esitettävien ratkaisujen katsotaan heijastavat käytettävissä olevaa tekniikan tasoa.

Kuva 1.2 — Riskin pienentämisen vaiheet sekä suunnittelijan ja hyödyntäjän/loppukäyttäjän tehtävät riskin pienentämisessä

Itse konedirektiivissä (liite I) tästä suunnitelukäytännöstä esitetään vain ylätason periaatteet. Suunnittelukäytännön yksityiskohtaisemmat periaatteet esitetään koneturvallisuuden perusstandardissa EN ISO 12100 (Yleiset suunnitteluperiaatteet, riskin arviointi ja riskin pienentäminen)  sekä edellisten standardien soveltamista tukevassa opastavassa teknisessä raportissa ISO/TR 14121-2 ("riskin arvioinnin opastusta ja esimerkkejä").

Konekohtaisia turvallisuustandardeja (C-tyypin standardit, ks. Standardien hierarkia) laadittaessa riskin arviointiin ja riskin pienentämiseen perustuvan lähestymistavan avulla pyritään puolestaan yksityiskohtaisiin teknisiin vaatimuksiin, joita noudattamalla vastaavat konedirektiivissä esitettävät olennaiset terveys- ja turvallisuusvaatimukset voisivat tulla täyttyneiksi.

Riskin arviointi

Riskin arvioinnilla tarkoitetaan konedirektiivissä ja siihen liittyvissä standardeissa järjestelmällistä lähestymistapaa, joka koostuu seuraavista koneen suunnitteluun liittyvistä osavaiheista (tarkempaa tietoa standardissa EN ISO 12100, ks. myös oheinen kuva 1.1):

  1. Koneen raja-arvojen määrittäminen
  2. Vaaran tunnistaminen
  3. Riskin suuruuden arviointi
  4. Riskin merkityksen arviointi (onko riskiä pienennetty riittävästi?)

Riskin pienentäminen

Riskin pienentäminen perustuu konedirektiivissä ja siihen liittyvissä standardeissa ns. 3-askeleen menetelmään, jossa on seuraava kolmiportainen ensisijaisuusjärjestys koneen suunnittelu- ja rakanneratkaisuja valittaessa (tarkempaa lisätietoa standardissa EN ISO 12100, ks. myös oheinen kuva 1.2):

  • 1. ASKEL: Ensisijaisesti poistetaan koneeseen liittviä vaaroja tai pienennetään vaaroihin liittyviä riskejä luontaisesti turvallisilla suunnittelutoimenpiteillä
  • 2. ASKEL: Käytetään suojausteknisiä toimenpiteitä (turvalaitteita ja suojuksia) ja/tai täydentäviä suojaustoimenpiteitä (hätäpysäytys, kulkutiet jne.) jäljelle jääneiden riskien poistamiseksi ja/tai niiden pienentämiseksi
  • 3. ASKEL: Annetaan käyttäjille tietoa (merkinnät, merkinantolaitteet, käyttöohjeet, henkilönsuojainten käyttösuositukset) niistä vaaroista ja riskeistä, joita suunnittelu- ja suojaustoimenpiteistä huolimatta jää, koneen turvallisen käytön varmistamiseksi.

Ensisijaisesti riskin pienentäminen (koneen turvallisuus) on toteutettava koneen suunnittelijan toteuttamilla toimenpiteillä siten, että kone on sellaisenaan turvallinen käyttää (1. ja 2. askel). Vain poikkeuksellisissa tapauksissa suojaustoimenpiteiden toteuttaminen voi jäädä koneen hyödyntäjän tai loppukäyttäjän tehtäväksi, ts. huonosti tai vaillinaisesti toteutettua 1. tai 2. askelta ei saa korvata 3. askeleen avulla toteutettavan käyttöohjeistuksen avulla.